Vuosi 2013 on alkanut aktiivisesti kulttuuriharrastuksen kannalta. Heti kuun alussa kävin vanhempieni kanssa elokuvissa. Tämä on erittäin poikkeavaa. Minulla saattaa välillä kulua vuosiakin, etten tule käyneeksi katsomassa mitään elokuvaa, isäni on ollut elokuvissa viimeksi muistelujen jälkeen ehkä 1970-luvulla ja äitini en muista käyneen koskaan elokuvissa elinaikanani. Hän on kuulemma kyllä 1940-luvulla käynyt isänsä kanssa katsomassa lähes kaikki mahdolliset elokuvat, mitä silloin näytettiin paikallisessa elokuvateaterissa. Nyt oli aika meidän mennä elokuviin. Tämän herätyksen sai aikaan kotimainen dokumentti Metsän tarina. Kyllä se oli näkemisen arvoinen. Hienosti kuvattu, tunnelmallinen, dramaattinen yllättävä. Hiukan minua häiritsi faktan ja fiktion lomittuminen tarinan kerronassa. Asiasta toiseen hypättiin vähän liian sujuvasti paikka paikoin. Mutta tärkeintä oli kuvaus ja se oli huippua!

Seuraavalla viikolla kävimme katsomassa Willy Baerin näyttelyä. Se oli Köysiratagalleriassa ja koostui taiteilijan pojanpojan kokoelmista. Mielenkiintoisia töitä 20-luvulta 50-luvulle, ehdottomasti katsomisen arvoista. Isässä näyttely herätti monia muistoja niin leikeistä taiteilijan pojanpoikien kanssa kuin mallina istumisen tuskasta. Näyte mallina olosta on koristanut lapsuuden kotini olohuoneen seinää vuosikymmenet ja lisäksi taiteilijan työtä olen lapsesta saakka voinut ihailla "kotikirkossa" Maskussa. Baer on tehnyt Maskun kirkon lisäksi lasimaalauksen myös mm. Mikaelin kirkkoon Turussa, mutta se tuhoutui pommituksissa sodan aikana.

Taidetta ihailimme myös puolisoni kanssa Turun Taidemuseossa viime viikolla. Kävimme katsomassa Reidar Särestöniemen näyttelyn. Työt ovat Kirsti ja Keio Eerikäisen Taidesäätiön kokoelmista eli en ollut niitä ennen nähnyt. Kesällä 2010 kävimme Didrichsenin museossa Helsingissä katsomassa Särestöniemen näyttelyn ja se mullisti täysin käsitykseni Särestöniemestä. Olin aikaisemmin pitänyt häntä sellaisena turhana pellenä, julkisuuteen oli päästy minun mielestäni lähinnä siksi, että sattui olemaan Kekkosen kaveri. Nyt kun ihan oikeasti olen nähnyt hänen töitään kahdessa näyttelyssä, olen täysin pyörtänyt vanhat mielipiteeni. Työt ovat upeita niin värien kuin pinnankin kannalta. Jännittäviä, mielenkiintoisia - tahtoisin seinälleni, elleivät olisi niin suuria! (Hintakin tietyti voi olla esteenä...)

Turun Filharmooninen orkesterikin on ilahduttanut meitä. Leos Janacekin Taras Bulba ja Maurice Ravelin Pianokonsertto vasemmalle kädelle olivat hienoja ja mielenkiintoisia. Taras Bulba oli jännittävä, dramaattinen, jazziin vivahtava tunnelmallinen ja raju kertomus ja Ravelin tilaustyö oikean kätensä menettäneelle pianistille herättävä kokemus. Pianisti Roope Gröndahl taituroi vasemmalla kädellään upeasti. Väliajan jälkeen kuultu Brahms olikin sitten tavanomaisempaa, joskin huilu oli kaunista.

Kirjojakin on luettu:

Wenäjän varjo, Turun Suomalaisen yliopiston juurilla (Soikkanen Timo) tarttui mukaani kirjastosta. Ajattelin sen liittyvän selvemmin Turun Yliopiston syntyyn, mutta pääpaino olikin toisenlainen. Uuden Auran päätoimittaja K. N. Rantakari sekä tuleva pääministeri ja ”sotasyyllinen” T. M. Kivimäki matkustavat puolisalaisesti Kaukaasiaan, Araratin maisemiin, tutustumaan vähemmistökansojen kulttuurioloihin. Kirjan pääosaan nouseekin matkakertomus, joka on mielestäni todella mielenkiintoinen. Kirjaa kuvittavat Rantakarin ostamat postikortit, sillä hänellä ei ollut kameraa. Vaikutelmat, jotka Rantakari sai matkallaan (Kivimäki joutui palaamaan aikaisemmin takaisin Suomeen), vaikuttivat Turun Yliopiston, suomenkielisen yliopiston perustamiseen tai ensin tietenkin siihen työhön, jota tehtiin, jotta päätös ja rahoitus saatiin kuntoon.

Riikka Ala-Harjan Maihinnousu ehti vielä tähän tammikuun kulttuurikoosteeseen, sillä aloitin lukemaan sitä tammikuun viimeisen päivän iltana ihan hiukan ennen puoltayötä, sillä en saanut unta. Valmiiksi kirja tuli vasta seuraavan päivän puolella. Hyvä kirja, koskettava tarina ja sujuva kerronta. Kannatti lukea.