Hain eilen kirjastosta Virpi Hämeen-Anttilan uusimman kirjan Muistan sinut Amanda (tai jotakin sinnepäin). Ankaran työpuhteen uuvuttamana - siis maanantaista keskiviikkoon töissä - päätin rentoutua heti syysloman alkajaisiksi ja tartuin 500-sivuiseen kirjaan. Nyt se on jo luettu. Minulla on tapana upota kirjaan niin, etten näe enkä kuule muuta, luen vain, kunnes takakansi tulee vastaan. 
Kirja itsessään ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen hyvä. Ensimmäiset kirjat olivat parempia, erityisesti pidin Suden vuodesta. Nytkin tarina oli saanut hiukan liikaa henkilöitä, ihmissuhteita ja kiemuroita ja niin omituisia viimeisten sivujen juonen käänteitä, että hiukan olisi voinut harkita, mitä kirjoittaa.
Päähenkilöt sopivat vain niin hyvin tällaiselle historia harrastajalle. Oli keskiajan trubaduureista ja rakkauslyriikasta väitöskirjaa tekevä nuori nainen, filosofian ja historian opettajamies, joka harkitsi väitöskirjaa Humen ja jonkun muun filosofisista pohdinnoista... Oli 70-luvun opiskelijapolitiikkaa muisteluina, nykypäivän matkailua Ranskassa ja Italiassa, monenlaista kiinnostavaa. Mutta kun tarinassa alkaa olla liikaa tavaraa, se ei enää toimi.
Viihteenä se meni ja irtiottona arjesta. Ei se kuitenkaan mikään erityinen lukuelämys ollut. Hämeen-Anttilan kannattaisi hiukan hidastaa kirjoitustahtiaan ja viimeistellä kirjojensa juonen rakennetta toimivammaksi.
Kudoin siinä samalla yhden sukan varren ja kantalapun, mutta kiilakavennusten kohdalla olisi tarvinnut olla tarkempi kerrosten ja kavennuskohtien kanssa. Siinä vaiheessa laskin kutimen sivuun ja vain luin.